Viime kaudella (2014) pelasin Ryhdissä naisten kanssa 2 divisioonaa ja siinä ohella kävin pelailemassa muutaman alemman tason sarjapelin Karhussa. Urheiluaddiktina tahti oli kova ja lepopäivä -käsitys meinasi usein unohtua.
Kausi oli lähtenyt jälleen sujuvasti käyntiin. Tuli vastaan viikko jonka aikana oli mahdollisuus 8 päivän aikana pelata 5 peliä + 2 treenit. Näin monen pelin pelaaminen viikossa oli mahdollista sillä kuuluin viimeistä vuotta juniori-ikäluokkaan, eikä karenssia siis vielä ollut. Tottahan uskoin jaksavani tämän 8 päivän rupeaman ihan helposti ja kaikkeen oli siis mentävä, vaikka lepopäivistä minulle yritettiinkin muistuttaa...
Oikeastaan yllättävän hyvin jaksoinkin. Viimeisenä päivänä (8. päivä) viimeisessä pelissäkin tuntui olevan vielä kropassa energiaa tallella. En kuitenkaan ehtinyt pelata ensimmäistä puoliaikaa loppuun kyseisessä pelissä sillä tapahtui se, mitä en ikinä olisi uskonut tai halunnut omalle kohdalleni. Tapahtuiko sitten liiallisen rasituksen ja innokkuuden takia vai ihan vaan huono tuuri ja kohtalo pelissä, mutta minkäs sille mahtaa...
12 vuotta ehti kulua ilman suurempia loukkaantumisia jalkapallon parissa, kunnes 14.6.2014 vieraspelissä. Ihan vain juostessani (ei vastustajaa lähimaillakaan) kohti palloa, yksi juoksuaskel, se oli liikaa. Sillä askeleella kun vasen jalkani osui maahan ei kaikki mennyt ihan nappiin. Havainto jalan olevan "mutkalla" polvesta alaspäin oli sykähdyttävä hetki joka ei varmasti unohdu koskaan mielestä. Muistan tilanteessa ottaneeni polvesta pikaisesti kiinni ja siinä sitä sitten oltiinkin maassa hyvinkin pian, miettimässä mitä juuri tapahtui...
Itse vääntymistilanteessa polvessa ei tuntunut kipua. Ehkä sen vuoksi, että kaikki tapahtui niin äkkiä... Itseni maasta löytäessä ja yrittäessäni jalkaa suoraksi kipu oli kuitenkin sanoinkuvaamattoman kova. Kivun helpottaessa pystyin itse kävelemään kentältä pois kohti vaihtopenkkiä. Koko maailma synkkeni tapahtuneen jälkeen ja ainoat ajatukset mitä mielessä pyöri: "Se oli tässä." Ja tuli siinä kenttäkin hyvästeltyä samantien lopullisesti itkun sekaisin tuntein. Itselleni kun olin luvannut niin kauan pelata, kun paikat vain kestävät...
 |
| Seuraavana aamuna löysin (yllättäen) itseni jalkapallokenttien ympäristöstä. Alkujärkytyksestä oli ainakin hetkellisesti selvitty ja nähtävästi jaksoi jopa hymyilyttää. |
Seuraavana aamuna polvessa ei ollut minkäänlaista kipua, mutta oli senkin edestä tuvonnut ja kävely onnistui ontuen. Pystyin varaamaan jalalle täyden painon ja tämän ansiosta toive oli korkealla, että selviäisin vähällä eikä olisi mitään vakavampaa ongelmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti