WEEK 1

Tästä lähin ajattelin kirjoitella kuntoutusprosessini eri vaiheista. Comeback tavoitteena!


Kotiinpalu leikkauksesta onnistui ilman ongelmia. Ensimmäisten öiden hankaluudesta varoiteltiin... Mutta minulle ei onneksi koitunut suurempia ongelmia nukkumisen kanssa! Yöt tuli siis nukuttua hyvin ja ilman heräilemisiä jalan takia. Ennen nukkumaanmenoa vahvojen kipulääkkeiden ottaminen taisi auttaa nukkumaan pystymisessä.

Leikkauksen jälkeisinä päivinä palvelu onneksi pelasi,
 sillä itse ruokien tekeminen olisi ollut erittäin kovan työn takana!

Video on otettu (24.9) leikkauksen jälkeisenä päivänä. Jalan liikuttelu ja nostaminen
onnistui jo seuraavana päivänä! --->

Kahden päivän jälkeen leikkauksesta kävin terveyskeskuksessa vaihtamassa polveen haavasidokset. Tällöin näin polveni ensimmäistä kertaa ja olin yllättynyt kuinka siisti se olikaan! Sidosten vaihdon jälkeen oli lupa käydä jälleen suihkussa. Varmuuden vuoksi peittelin aina suihkuun mentäessä polven tikkien poistoon saakka.

25.9 (2 päivää leikkauksesta) Ei paha!

 Ulomman kierukkani fiksoinnin vuoksi ensimmäiset kolme viikkoa oli lupa koukistaa jalkaa ainoastaan max 45 astetta. Koukistelua en siis ensimmäisinä viikkoina pahemmin jalalle tehnyt. Sen sijaan suoristamista aloin harjoittamaan heti ja sen kanssa ei oikeastaan koko aikana onneksi ilmennyt  suurempia ongelmia! NEOsta fysioterapeutilta saatuja kuntoutusohjeita aloin toteuttamaan 3 päivän päästä leikkauksesta estääkseni lihasten surkastumisen kokonaan.
Jalan ollessa kauemmin alaspäin tuntui se puutuvan hyvinkin äkkiä ja turvotus alkoi lisääntymään. Niimpä ensimmäinen viikko kului lähinnä jalka kohoasennossa ja kylmähoitoa pitäessä.

Viikon kohdalla alkoi jalka mustumaan polven ympäriltä ihan kivasti...

-Anna

LEIKKAUS

Nyt olisi tarkoitus kertoa tarkemmin elämäni ensimmäisestä leikkauksesta ja sen tuomasta kokemuksesta.

Sairaala NEOn urheiluklinikka ja asiantuntevat ortopedit olivat varma valinta. Matka Turkuun oli tokikin haastavan pitkä, mutta mitäpä ei tekisi varmistaakseen polvelle mahdollisimman hyvän hoidon. Asiaa helpotti myös se, että opiskeluni sijaitsevat Satakunnassa niimpä matka jälkitarkastuksiin ei olisi ongelma.

LEIKKAUSPÄIVÄ

Leikkausaamuna (23.9.2014) Turkuun oli ajeltava kotoa, sillä tarvitsin saattajan mukaani ja leikkauksen jälkeen luvassa oli haasteellisia aikoja eikä yksin asuminen Satakunnassa olisi onnistunut.
Sairaala NEOssa oli määrä olla 10.00. Lähtömme kohti Turkua tapahtui siis jo 05.30, että varmasti ehdimme hyvissä ajoin perille. NEOon saavuttua jännitys oli suuri tulevasta päivästä ja kun ei yhtään osannut odottaa mitä tuleman pitää. Ensiksi tarkistettiin hoitajan kanssa esitietolomake ja hän kertoi tarkemmin asioista jotka askarruttivat. Sen jälkeen pääsinkin suoraan vaihtamaan sairaalavaatteet päälleni ja odottelemaan leikkaukseen pääsyä.

Vaikka kuinka yritti olla rentona niin jännitys paistoi kasvoilta... Sairaalavaatteet eivät olleet sentään yhtä tylsät mitä yleensä !

 Vaatteiden vaihdon jälkeen Sakari Orava tuli juttelemaan, piirsi polveen tietyt kuviot ja kertoi yksityiskohtaisemmin tulevan leikkauksen eri vaiheista.
Omaa leikkausvuoroani odotellessa sain esilääkkeen sekä viihdykkeeksi iPadin, jonka kautta tulikin laitettua viimeiset "hätäviestit" ihmisille.
Tiedossa oli, että Sakari Oravan lisäksi leikkaukseeni osallistuu myös ortopedi Juha-Pekka Vuori. Ennen leikkaukseen pääsyä myös Vuori tuli esittäytymään ja juttelemaan paremmin.
Odotteluaika tuntui ikuisuudelta... Katselin vain kuinka ihmisiä tuotiin leikkaussalista ja mietin itsenikin olevan pian tuossa asemasssa, jännitys lisääntyi entisestään odotellessa, suorastaan olin ihan paniikissa.
Vihdoin yhden maissa päivällä minua tultiin hakemaan leikkaussaliin. Leikkaukseen valmistavat hoitajat olivat onneksi asiansaosaavia ja ystävällisiä. Heidän käsissään jännitys helpottui suuresti ja olo tuntui turvalliselta. Selkäydinpuudutus, millä leikkaukseni tehtiin ei ollut läheskään niin paha mitä etukäteen pelkäsin! Stressasin kauheasti miltä tuntuu kun ei tunne raajojaan lantiosta alaspäin, mutta onnekseni kokemus ei ollut kauhean paha. Puudutus laitettiin kyljellä ollessani ja tämän ansiosta vaikutus siirtyi enimmäkseen vasempaan, leikattavan jalkani puoleen. Oikeajalkani ei siis ollut täysin tunnoton!
Leikkaus kului yllättävänkin nopeasti. Kokonaisuudessaan se kesti noin 1 h verran. Oli outo tunne katsella kun alussa jalkaa desinfioitiin ja välillä sitä nosteltiin ilmaan niin, että näin sen verhon lävitse, vaikka tästä minulla ei ollut mitään havaintoa.... tuntui kun jalka olisi ihan koskemattomana toisen jalan vieressä.
Koko leikkauksen kulun katselin TV:stä ja täytyy sanoa, että se oli yllättävän mielenkiintoista! Epäilin, että en kykenisi seuraamaan tapahtumia ollenkaan, mutta yllättäen missään vaiheessa ei tullut yhtään etovaa oloa, päinvastoin seurasin innolla miten leikkaus sujui.
Uusi eturistisiteeni rakennettiin takareidestä, hamstring -jännettä käyttäen. Lisäksi ulommassa kierukassa (lateraalimeniskissä) oli repeämää, joka fiksoitiin (yhdistettiin) kiinni. Fiksointiin päädyttiin sillä repeämä ei ollut niin suuri ja ikään nähden se oli paras ratkaisu...

Heti leikkauksen jälkeen polvelle kylmää ja sitten odoteltiin tunnon palautumista!

 Kaikista pelottavin, jännittävin ja stressaavin asia mikä minua ennen leikkausta vaivasi oli leikkauksen jälkeiset kivut ja tuntemukset! Mitään muuta en pelännyt yhtä paljon... Suuri helpotus oli kun kipua ei sietämättömästi tullut esille, edes tunnon palatessa! Vahvat kipulääkkeet hoitivat tehtävänsä... Jalkaa kun piti sopivassa asennossa paikallaan niin kaikki sujui hyvin.
Kotiin pääsin lähtemään 3 tuntia leikkauksen jälkeen, jo n. 5 maissa. Edessä oli pitkä matka takaisin kotiin, mutta matka sujui yllättävän luontevasti takapenkillä istuessa jalka monen tyynyn päällä koholla.

Pyörätuolilla pääsi onneksi autolle asti, jäi tehtäväksi vain hypätä autoon

Leikkauksen stressaaminen ja jännittäminen osoittautui lopuksi AIVAN turhaksi. Kaikki sujui hyvin ja yllättävänkin kivuttomasti. Toiminta Neossa oli osaavaa ja huolehtivaa. Tämän päivän päätteeksi ei ollut tähtäimessä muuta, kuin armoton kuntoutus käyntiin ja takaisin vahvempana kuin koskaan!

!!!

- Anna

Matka loukkaantumisesta leikkaukseen

Tällä kertaa kirjoittelen loukkaantumishetken ja leikkaukseen joutumisen väliin jäävästä ajasta ja tapahtumista. 

Tämä oli henkisesti todella rankkaa aikaa! Tilanteen sisäistäminen itselle oli haasteista suurin, Miten minulta, joka en ole koskaan kärsinyt minkäänlaisista polvivaivoista voi tuosta noin vaan mennä polvi alta!? En kyennyt uskomaan ja toteamaan itselleni, että en pystyisi toviin urheilemaan niin kuin olen koko elämäni ajan tottunut, en pystyisi pelaamaan joukkueen kanssa, en pystyisi treenaamaan, liikkumaan niin kuin lähes jokapäiväiseen ohjelmaan kuului. Onhan sitä vuosien varrella tullut pieniä vaivoja, mutta mikään ei koskaan ennemmin ole estänyt minua osallistumasta kesän peleihin, treeneihin tai ylipäätään rajoittanut elämääni yhtä paljon. Nyt kaikki oli kääntynyt toisin enkä tiennyt miten suhtautua asiaan, mitä teen elämälläni josta se "kaikki" eli urheilu oli viety pois...

Tosiaan seuraavana päivänä loukkaantumisesta, 15.6.2014, kävin näyttämässä polveani terveyskeskuksessa. Lääkäri tutki polven ja punkteerasi verta pois, jota oli ihan kiitettävästi. Hänen diagnoosinaan oli patellaluksaatio eli polvilumpion sijoiltaanmeno: 4 viikkoa lepoa ja jos ei näytä paremmalta niin sitten takaisin.
Parin viikon kuluttua tapauksesta päätin kuitenkin käydä varmistamassa vielä toisellakin lääkärillä, tällä kertaa yksityispuolella. Tämän käynnin jälkeen epäilys kohdistui edelleen patellaluksaatioon, eikä ollut viitteitä vakavampaan. Tämän innoittamana alkoi jokapäiväinen pyöräily ja kuntouttamisurakkani. Tuli mm. pyöräiltyä katsomaan joukkueen peliä. Matkaa kertyi tänä kesähelteisenä päivänä yhteensä n. 70 km pyörän päällä! Pyöräilyllä yritin paikata sitä tuskaa mikä aiheutui, kun ei itse kyennyt kentälle.

Pyöräily ja kentällä yksinään haikailu tuli hyvinkin tutuksi yrittäessä kuntouttaa jalkaa takaisin.

Kuntoutus sujui moitteitta ja paluu treeneihin tapahtui hyvinkin pian. "Ei mun polvessani mitään vikaa ole, mä selviän ihan mistä vaan." Neljän viikon kuluttua tapauksesta olinkin jo ensimmäistä kertaa mukana kokoonpanossa. Kentän hyvästelemisen sijaan päätin siis kuitenkin vielä yrittää... Kentälle pääsin toiseksi puoliajaksi, mutta eihän pelistä vielä oikein mitään tullut ja polven kanssa olo oli hyvin epävarmaa.

Viiden viikon kohdalla olin mukana vieraspelissä ja tässä vaiheessa jalka tuntui jo niin hyvältä, että olin aloituskokoonpanossa. Polvelle oli annettu viikko lisäaikaa ja tuntemus oli, että se kestäisi jo paremmin.

Pelifiilis oli korkealla vielä menomatkalla

 Itse pelistä ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin 3 minuuttia ja toisessa ottamassani spurtissa jalka muljahti samantuntuisesti kuin ensimmäisellä kerralla. Peli oli osaltani siinä.

           Teippaukset ja polvituki jalkaan.
 Tässä tapauksessa ei niistä pahemmin silti ollut apua.

Uuteen takapakkiin tyssäsi positiivinen ajattelu totaalisesti.

Ilmassa oli pyörinyt koko ajan magneettikuvaus ja sen avulla polven tarkistaminen. Vakuutuksen sitoutumispyyntöä kun ei vain asian suhteen kuulunut niin asia venyi ja venyi.. Kunnes vihdoin elokuun alussa pääsin magneettikuvaukseen. 

13.8.2014 soitti lääkäri magneettikuvauksen tuloksesta, joka oli musertava. Eturistiside totaalisesti poikki ja lisäksi muuta nivelsidevammaa... Tämän jälkeen ei paljoa naurattanut. Nyt tilanne oli pakko uskoa, sisäistettävä ja elettävä sen kanssa.

Tämä lausunto ei ollut yhtään se mitä toivoin,

 Urheilevalle ihmisille, kuten minulle loukkaantuminen joka johtaa leikkaukseen ja sen jälkeiseen pitkään kuntoutukseen on kova takaisku. Koskaan ennen tätä tapausta en ole ollut näin pitkään erossa harrastuksestani ja ylipäätään liikunnallisista tottumuksistani. Ajatus leikkauksesta oli pelottava, enkä tiennyt mitä odottaa. Tilanne oli täysin uusi ja tuntematon.

Pitkän pähkäilyn jälkeen tulevasta leikkauspaikastani päädyin lopulta soittamaan Turkuun, Sairaala NEOon ja varasin ajan Sakari Oravan vastaanotolle. Oravan vastaanotolle pääsinkin jo noin viikon kuluessa ja sen jälkeen päätös syntyi heti. Leikkaukseni tehtäisiin Sairaala NEOssa ja mahdollisimman pian. Leikkaus päiväkseni lukittui 23.9.2014

Loukkaantumiseni tapahtui siis jo 14.6 ja leikkaus oli vasta reilun 3 kk jälkeen. Monen eri mutkan kautta aikaa oli vierähtänyt yllättävän paljon ja matka oli jo tähän mennessä ollut hyvin raskas. Silti olin onnellinen vihdoin asioiden etenevän edes johonkin suuntaan!

- Anna

    

My body could stand the crutches but my mind couldn't stand the sideline

Nyt ajattelin vähän kertoa tarkemmin taustaa ja kokemuksia aktiivisen elämäntavan romahtamisesta yllättäen penkkiurheilijaksi.

Viime kaudella (2014) pelasin Ryhdissä naisten kanssa 2 divisioonaa ja siinä ohella kävin pelailemassa muutaman alemman tason sarjapelin Karhussa. Urheiluaddiktina tahti oli kova ja lepopäivä -käsitys meinasi usein unohtua.

Kausi oli lähtenyt jälleen sujuvasti käyntiin. Tuli vastaan viikko jonka aikana oli mahdollisuus 8 päivän aikana pelata 5 peliä + 2 treenit. Näin monen pelin pelaaminen viikossa oli mahdollista sillä kuuluin viimeistä vuotta juniori-ikäluokkaan, eikä karenssia siis vielä ollut. Tottahan uskoin jaksavani tämän 8 päivän rupeaman ihan helposti ja kaikkeen oli siis mentävä, vaikka lepopäivistä minulle yritettiinkin muistuttaa...

Oikeastaan yllättävän hyvin jaksoinkin. Viimeisenä päivänä (8. päivä) viimeisessä pelissäkin tuntui olevan vielä kropassa energiaa tallella. En kuitenkaan ehtinyt pelata ensimmäistä puoliaikaa loppuun kyseisessä pelissä sillä tapahtui se, mitä en ikinä olisi uskonut tai halunnut omalle kohdalleni. Tapahtuiko sitten liiallisen rasituksen ja innokkuuden takia vai ihan vaan huono tuuri ja kohtalo pelissä, mutta minkäs sille mahtaa...  

12 vuotta ehti kulua ilman suurempia loukkaantumisia jalkapallon parissa, kunnes 14.6.2014 vieraspelissä. Ihan vain juostessani (ei vastustajaa lähimaillakaan) kohti palloa, yksi juoksuaskel, se oli liikaa. Sillä askeleella kun vasen jalkani osui maahan ei kaikki mennyt ihan nappiin. Havainto jalan olevan "mutkalla" polvesta alaspäin oli sykähdyttävä hetki joka ei varmasti unohdu koskaan mielestä. Muistan tilanteessa ottaneeni polvesta pikaisesti kiinni ja siinä sitä sitten oltiinkin maassa hyvinkin pian, miettimässä mitä juuri tapahtui...

Itse vääntymistilanteessa polvessa ei tuntunut kipua. Ehkä sen vuoksi, että kaikki tapahtui niin äkkiä... Itseni maasta löytäessä ja yrittäessäni jalkaa suoraksi kipu oli kuitenkin sanoinkuvaamattoman kova. Kivun helpottaessa pystyin itse kävelemään kentältä pois kohti vaihtopenkkiä. Koko maailma synkkeni tapahtuneen jälkeen ja ainoat ajatukset mitä mielessä pyöri: "Se oli tässä." Ja tuli siinä kenttäkin hyvästeltyä samantien lopullisesti itkun sekaisin tuntein. Itselleni kun olin luvannut niin kauan pelata, kun paikat vain kestävät...

Seuraavana aamuna löysin (yllättäen) itseni jalkapallokenttien ympäristöstä.
 Alkujärkytyksestä oli ainakin hetkellisesti selvitty ja nähtävästi jaksoi jopa hymyilyttää.

Seuraavana aamuna polvessa ei ollut minkäänlaista kipua, mutta oli senkin edestä tuvonnut ja kävely onnistui ontuen. Pystyin varaamaan jalalle täyden painon ja tämän ansiosta toive oli korkealla, että selviäisin vähällä eikä olisi mitään vakavampaa ongelmaa.

- Anna

TAUSTAA

Hei!

Tämä on mulle ihan outoa puuhaa, mutta näin tässä vaan taisi käydä, että minä aloitan blogin kirjoittamisen!? Tosiaan, inspiraatio blogin aloittamiselle iski suurehkon elämässäni tapahtuneen muutoksen myötä. Olen Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, mutta tällä hetkellä Satakunnassa opiskeleva 19-vuotias "urheiluaddikti." Urheilu ja liikkuminen ovat aina olleet lähellä sydäntä ja ihan pienestä pitäen tulikin aloitettua mm. hiihtokisojen ja yleisurheilun parissa. 6-vuotiaana kokeilin ensimmäistä kertaa jalkapallokoulua, jonka innoittamana aloitin 8-vuotiaana joukkueessa pelaamisen.

 Jalkapallo ja yleisurheilu kuuluivat vahvasti elämään aina 14-vuotiaaksi asti, kunnes oli päätettävä kumpaa harrastusta haluan jatkaa ja viedä pidemmälle. Aikaa kun ei riittänyt molemmille..

"I learned life with a ball at my feet"

Yleisurheilussa kilpailin lähinnä pikamatkoilla, joista mieleenpainuvimmaksi "saavutukseksi" on jäänyt eräänä vuonna juoksemani Suomen 4. nopein aika 40 metrillä omanikäisteni eli 1995-ikäisten sarjassa. Jalkapalloon hukkuneen innostuksen myötä yleisurheilu ja pikamatkat jäivät kuitenkin vähitellen taka-alalle ja loppujen lopuksi jalkapallo oli se joka vei voiton.

Jalkapallon aloitin Kauhajoen Karhussa ja sen jälkeen on tullut pelailtua vaihdellen niin Jalasjärven jalaksessa, Seinäjoen Mimmiliigassa kuin Kurikan ryhdissäkin tai useammissa näistä yhtäaikaisesti saman kauden aikana. Kentällä olen viihtynyt parhaiten hyökkääjän roolissa, jossa tavoitteena on se minulle kaikkein inspiroivin asia jalkapallossa: maalientekeminen.

Jo pienenä vannoin itselleni pelaavani niin kauan kuin paikat vain kestävät. (Ja tietenkin toivoin tämän tarkoittavan koko loppuelämääni, en osannut edes kuvitella minkään koskaan erottavan minua asiasta mitä kohtaan tunnen suurta intohimoa) 

Näin se vaan on kuitenkin tällä hetkellä, että käyn parhaillaan läpi pitkää ja kivistä kuntoutusprosessia polven eturistisiteen ja kierukan jälkeisestä leikkauksesta. Tässä blogissa mun olisikin tarkoitus kertoilla tästä tilanteestani ja paluusta takaisin tekemään sitä mitä ilman en voi elää!

- Anna